Kun kirjoitan tässä kirjoituksessa "saalisvietistä", tarkoitan sillä koiran saalisviettiketjun sitä osaa, jossa koira lähtee liikkuvan eläimen perään nähdessään sen. Kun puhun "riistavietistä", tarkoitan sillä saalisviettiketjun osaa, jossa koira lähtee riistan perään pelkän hajun perusteella. Tämän kirjoituksen kannalta nämä kaksi asiaa on oleellista erotella toisistaan.
Riistavietti syynä kaikkeen
Jos on omistanut koiria useammasta roturyhmästä, on saattanut huomata, että jonkun toisen roturyhmän omistajat suhtautuvat hyvin eri tavalla johonkin koiriin liittyvään asiaan kuin toisen.
Yksi tällainen asia on koiran riistavietti.
Metsästyskoirien, kuten spanielien tai seisojien omistajille koiran riistavietti ei yleensä ole syy sille, että koira karkaa tai toimii hallitsemattomasti. Heille syy on koiran kouluttamattomuudessa tai huonoissa ominaisuuksissa. Hyvä koira on yhtä aikaa voimakkaan riistaviettinen eikä väsy tuntikausien mittaiseen tyhjän hakuunkaan, mutta samalla koulutettavissa ja ohjattavissa.
Jos joku väittäisi, että hänen koiransa karkailee pitkin pitäjää, koska se on niin riistaviettinen, joku palauttaisi hänet nopeasti maan pinnalle toteamalla, että meillä muillakin on vahvasti riistaviettisiä koiria, eivätkä ne tee niin. Eiköhän sille vähän muitakin syitä ole kuin pelkkä riistavietti.
Paimenkoiraharrastajien keskuudessa vallitsee tyystin toisenlainen kulttuuri. Monille paimenkoirien omistajille riistavietti on syy, jolla voi kuitata koiran kurittomuuden. Jos koira karkailee eritoten metsässä, omistaja kertoo usein, että hänen koirallaan on aivan pitelemätön riistavietti. Koiraa ei kerta kaikkiaan saa hallintaan, kun se jahtaa eläimiä korvat pelkkänä koristeena, eikä mikään auta. Hajut ovat niin paljon mielenkiintoisempia kuin omistaja.
Näiden koirien määrä on niin suuri, että ajoittain kuulostaa siltä, että käytämme metsästykseen aivan vääriä rotuja. Kaikkein voimakkain riistavietti tuntuu olevan saksanpaimenkoirilla, dobermanneilla, belgianpaimenkoirilla ja muilla vastaavilla 1-ryhmän roduilla.
Paradoksaalisesti useimmat näistä koirista edustavat rotuja, joita ei ole käytetty metsästykseen vuosikymmeniin tai -satoihin. Poikkeuksena voitaneen pitää 5-ryhmän paimenpystykorvia, joissa joitain yksilöitä saatetaan käyttää edelleen metsästykseen. Niiden keskuudessa ilmenee jossain määrin todellista riistaviettisyyttä. Suurimmalla osalla niistäkään riistavietti ei ole erityisen vahva.
 |
| Malinois ja saalis |
Paimenkoiran karkailu johtuu saalisvietistä
Valtaosassa kuvaamistani tapauksista kyseessä on koira, joka jahtaa eläimiä. Ensin se on päässyt lähtemään kerran jäniksen perään ja omistaja on yllättynyt, kun se ei olekaan kuunnellut muuten niin hyvin toimivaa luoksetulokäskyä. Kerran perään päästyään koira on palkkautunut ja siitä on tullut aina vain kovempi jahtaamaan eläimiä.
Pian ollaan pisteessä, jossa koira on jo metsään mentäessä kierroksilla. Enää se ei reagoi eläimiin ainoastaan, jos sellainen lähtee nenän edestä karkuun vaan se reagoi jo tuoreeseen hajuun. Se lähtee jäljittämään tuoretta jälkeä joitain kymmeniä tai satoja metrejä. Paimenkoiraihmisen mielestä tämä on usein pitkä matka ja osoitus kovasta riistavietistä.
Tässä vaiheessa omistaja on luonnollisesti neuvoton ja ärsyyntynyt. Koira ei kuuntele mitään ja hän syyttää koiraansa huonoista rotuominaisuuksista.
Eläimiä jahtaavat paimenkoirat eivät toimi näin siksi, että ne olisivat erityisen riistaviettisiä. Syy siihen, miksi ne ovat alkaneet reagoida riistan hajuun johtuu siitä, että ne ovat oppineet, että hajua seuratessa pääsee jahtaamaan. Jos hajun päässä oleva eläin ei lähtisi karkuun, väitän, että monien paimenkoirien kiinnostus hajua kohtaan vaimenisi vähitellen. Aidosti riistaviettiselle koiralle on samantekevää, lähteekö eläin karkuun vai ei.
Paimenkoirien moottorina ja tämän toiminnan takana olevana voimana toimii saalisvietti. Ominaisuus, joka on paimenkoirille roturyhmänä hyvin tyypillinen.
Paimenkoiraharrastajat ajattelevat usein, että saalisvietti on eläimessä yksinomaan hyvä, koulutuksen helppouden kannalta loistava ominaisuus. He toivovat itselleen usein jopa maksimaalisen saalisviettistä koiraa.
Jos tämä äärimmilleen jalostettu ominaisuus sitten tuottaa ongelmia arjessa, se luokitellaan riistavietiksi, vaikka kyse on aivan samasta ominaisuudesta.
Paimenkoiraryhmän koirien, erityisesti palveluskoirien, kuuluu monien mielestä olla kiinnostunut jahtaamaan ainoastaan kuollutta kohdetta, kuten palloa. Todellisuudessa koirasta ei ole helppoa jalostaa eläintä, joka haluaa jahdata, mutta joka ei halua jahdata elävää kohdetta.
Karkailu ei ole metsästyskoiran vakio-ominaisuus
Paimenkoiraihmiset syyttävät usein koiriensa hallintaongelmista riistaviettiä, koska he ajattelevat, että tällaiset ongelmat ovat itsestään selvä osa myös metsästyskoirien omistajien elämää.
Metsästyskoira ei ole yhtä kuin hallitsematon koira. Mitä läheisemmässä yhteistyössä metsästyskoira on jalostettu työskentelemään ihmisen kanssa, sitä paremmin se on yleensä koulutettavissa ja hallittavissa. Kaukana ihmisestä tapahtuvaan itsenäiseen työskentelyyn jalostetut metsästyskoirarodut ovat tässä suhteessa haastavampia.
Metsästyskoira ei myöskään ole yhtä kuin vahvasti saalisviettinen koira. Joillekin metsästyskoirille kuten ajokoirille ja vinttikoirille vahva saalisvietti on olennainen ominaisuus, mutta toisille siitä on jopa haittaa.
Jos spanieleilla tai seisojilla olisi äärimmäisen voimakas saalisvietti, kukaan ei saisi niitä koulutettua pysähtymään avanssin jälkeen. Olen ollut metsällä myös pohjanpystykorvan kanssa, joka ei ollut erityisen kiinnostunut jahtaamaan mitään eläintä, vaikka hajuihin reagoikin rodulleen tyypillisesti.
Olen omistanut koiria, joilla on ollut paljon riistaviettiä, koiria joilla on ollut melko paljon saalisviettiä ja koiria, joilla on ollut molempia. Vahvasti saalisviettiset ovat olleet vaikeimpia hallittavia riistatilanteissa. Saalisvietin ajamana eläimen perään lähtevä koira käy niin kierroksilla, että se ei kuule eikä näe mitään, eikä siihen tehoa mikään palaute, varsinkin jos koira on luonteeltaan kova.
Joissain paimenkoiraroduissa yksittäisen koiran käyttöä metsästyksessä saatetaan kritisoida ja katsoa pahalla silmällä, koska rotuun ei haluta koiran irti pitoa vaikeuttavia ominaisuuksia. Monille tulee yllätyksenä, että tällainen metsästyksessä käytettävä koirayksilö voi olla metsästykseen käyttämättömiä koiria paremmin hallinnassa arjessa, riistatilanteissa sekä pysyä esimerkiksi pihassa vapaana.
Se ei yleensä edes ole erityisen vietikäs metsästyskoira vaan sen kanssa metsästetään, koska omistaja ei tarvitse itselleen sen erikoisempaa metsästyskoiraa.
 |
| Setteri ja riistan kohtaaminen |
Paimenkoiria ei kouluteta riistan kohtaamisiin
Yksi asia, joka lisää paimenkoirien jahtaamisongelmia on tapa, jolla ne koulutetaan, tai pikemminkin jätetään kouluttamatta.
Kun esimerkiksi seisojan omistaja hankkii koiran, hän alkaa ajaa koiralle jo pentuna kaaliin sitä, miten riistatilanteissa toimitaan. Jos hän on kokematon, muut seisojapuolen ihmiset neuvovat häntä tekemään niin. He sanovat, että koira on koulutettava tai sen kanssa ei pärjää.
Koulutuksessa käytetään apuna eläinten osia tai joskus eläviä lintuja. Omistajalle on selvää, että koiran kanssa mennään jonain päivänä riistatilanteisiin ja silloin koiran on oltava sillä tavalla hallinnassa, että sille saadaan rakennettua oikeat toimintatavat.
Paimenkoirarotujen keskuudessa toimitaan yleensä päinvastaisella tavalla. Koira koulutetaan hienosti seuraamaan erilaisten häiriöiden alla. Sen kanssa kokeillaan agilityesteitä ja se totutetaan kaikenlaisiin ihmisiin, hevosiin, koiriin, kissoihin ja ajoneuvoihin.
Riistaeläinten kohtaamiseen koiraa ei opeteta mitenkään. Kukaan ei edes puhu sellaisesta. Monien strategia tuntuu olevan suorastaan vältellä riistan kohtaamista niin paljon kuin mahdollista. Tämä on toimintatapana aivan yhtä järjetön kuin muidenkin häiriöiden täydellinen karttaminen. Kun vastaan tulee yleensä koiran nuoruusvuosina se päivä, jolloin jänis tai kauris vilahtaa koiran naaman edestä, on tuurista kiinni miten koira reagoi.
Jos koiralle oltaisiin alettu opettaa jo pentuna hallituissa olosuhteissa oikeaa käyttäytymismallia riistaa kohdattaessa, moni säästyisi kohtalolta, jossa koiralle kehittyy jahtaamisongelma. Tällainen ongelma on paljon parempi yrittää ennaltaehkäistä kuin ratkaista siinä vaiheessa, kun takana on kymmenen koiran mielestä äärimmäisen palkitsevaa takaa-ajoa. Kokemusteni perusteella tämä on yksi vaikeimmin ratkaistavista käytösongelmista.
Monista tämän päivän ammattimaisista kouluttajistakaan ei tunnu olevan suuremmin apua. Pahimmillaan he vain toteavat, että laita koira hihnaan. Heiltä saattaa puuttua tyystin kokemus koiran kouluttamisesta mihinkään riistan läheisyydessä tapahtuvaan asiaan.
Tässä asiassa paimenkoiraihmiset saisivat ottaa oppia metsästyskoirien omistajilta. Jokainen metsässä irti pidettävä koira pitäisi kouluttaa jo nuorena myös riistan kohtaamisiin. Mitä saalisviettisemmän koiran hankit, sitä todennäköisemmin koirasi jahtaa eläimiä, eikä se johdu siitä, että sillä on norjan harmaan viettirakenne.